Pompputassu agilityssa

Olen 1,5 vuoden ikäinen länderi-neito. Asun mamin ja Jästipään kanssa kämpässä. Meillä on takapiha, jonne hautasin luun ja vieressä on ihanat juoksumaastot. Me ollemme olleet lauma jo puolen vuoden ajan. Jästipää on minun epäländeri-rotuinen isoveljeni. Se on kiltti ja tosi, tosi rauhallinen. Jästipää aina tietää mitä pitää tehdä, mutta joskus se on hirveän ärsyttävä.

Jästipää kehuskelee, kuinka se on mamin kanssa ollut agilityssa. Ihan epäreilua sellainen. Vaan yhtenä päivänä me lähdimme mamin kanssa yhdessä isolle kentälle. Siellä oli vähän lunta vielä maassa ja paljon toisia koiria ja ihmisiä. Ihmiset ja mami kasasivat esteitä ja puhuivat ihmisten kielellä. Minä jouduin odottelemaan sivussa, vaikka kuinka kauan.

Mami tuli hakemaan minut ja me puuhailimme yhdessä. Mami katsoi minua ja puhui minulle ja kehui minua. Se oli ihanaa. Lopulta jouduin taas kentän reunalle odottamaan. Ihmiset raahasivat esteitä takaisin ja puhuivat. Lähdimme kotiin ja leuhkin Jästipäälle kuinka olin saanut olla mukana yksikseni.

Me menimme mamin kanssa uudestaan kentälle ja taas ihmiset kokosivat esteitä ja minä odotin. Tällä kertaa tiesin jo vähän mistä oli kyse. Silloin huomasin sen. Siellä oli sellainen este, jonka yli juostaan. Se oli ihanaa. Sain juosta sen yli monta kertaa ja mami kehui minua. Ylös ja alas. Minä rakastan juoksemista ja esteen yli juokseminen oli todella hauskaa. Kun kotona kerroin Jästipäälle, päivästämme se sanoi, että ei usko minua. Sen mukaan tuollainen on agilitya ja se on ihan mälsää.

Jästipää kertoi, että mami oli vienyt senkin samanlaisiin harjoituksiin, mutta ne olivat ihan tylsiä. Siellä oli hauskaa vain sen kerran, kun Jästipää löysi kepin ja sai kaikki ihmiset juoksemaan perässään. Minua nauratti, kun mietin miltä Jästipää näytti juostessaan ihmiset perässään. Mami ei taatusti ollut iloisen näköinen silloin.

Jästipää oli kuitenkin väärässä. Ne olivat agilityharjoituksia, vaikka eivät olleetkaan yhtään tylsiä. Otimme nimittäin Jästipään mukaan todistaaksemme, että minä olen oikeassa. Jästipäätä harmitti olla väärässä, joten se huusi ja kiroili kentän laidalla. Mami ei kuunnellut sitä, enkä oikeastaan minäkään, sillä meillä oli paljon muuta puuhaa.

Meillä oli hauskaa siihen asti, kunnes mami laittoi minut kentän reunalle odottamaan ja otti Jästipään mukaansa. Jästipää ja mami menivät kentän toiseen reunaan harjoittelemaan juoksemista ja seisomista ja jättivät minut yksin penkille. Huusin, niille, että minut on unohdettu, mutta ei mami kuunnellut. Jästipää kyllä kuunteli ja näytti minulle kieltä. Mokoma kehuskeli kuinka se pääsi mukaan ja minut hylättiin. Se käveli niin rehvakkaasti ja näytti olevansa iso poika. Minä kiljuin vielä pari kertaa, mutta mami oli sulkenut korvansa ja puhui vain Jästipäälle. Kului taatusti miljoona aikaa, ennen kuin he lopettivat ja tulivat minun luokseni.

Todistin Jästipäälle, että olin oikeassa, mutta nyt se kehuskelee kuinka se sai olla mukana näyttelyharjoituksissa ja kuinka minut hylättiin kentän laidalle. Isoveljet osaavat olla niin tyhmiä!

Pompputassu

Kirjoitettu 16.toukokuuta 2006