Onnin suuri elämäntehtävä

Alkusanat

Tarinamme sankari, Onni on koira. Eikä vain mikä tahansa koira vaan varisin poikkeuksellinen koira (toisaalta niinhän jokainen koira loppujen lopuksi on, joten siinä suhteessa se on varsin tavallinen). Tässä tapauksessa Onnin poikkeukselliseksi tekee sen rodun ja luonteen ominaisuuksien yhteensopimattomuus. Onni on rodultaan glen of imaalinterrieri eli toisin sanoen mahti kaivuukoira jo useamman sukupolven takaa. Valitettavasti Onni itse ei ole sisäistänyt sukulinjansa viitoittamaa suuntaa pakolliseen kaivuuintoon. Glenniksi Onni on tässä suhteen hyvin, hyvin säälittävä (ja epätavallinen). Ainoa kuoppa, jonka se on saanut aikaan, on hädin tuskin kahden sentin syvyinen. (Tämän vuoksi välttelemme muiden glennien tapaamista, olisi erittäin masentavaa jos ne nauraisivat Onnille kaivellessaan innokkaina vieressä mahtavia, syviä kuoppiaan kynnenaluset mustina. Toinen syy on se, ettei Vaasaan ole eksynyt muita glennejä.)

Ensimmäinen matka lumen keskelle

Kauniina talvisena aamuna olimme jälleen kerran vaeltelemassa ulkona jo rutiinin omaisella aamukierroksella, jonka suoritamme päivittäin. Onni taapersi lyhyillä töppöjaloillaan edellä, tarkkailen maastoa ja minä pidin perää vahtien, ettei kukaan pääsi hyökkäämään yllättäen takaa kimppuumme. Onni oli hermostuneen oloinen ja minä tarkkailin sitä silmä kovana varmistaakseni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan. Kerran jos toisenkin on päässyt tapahtumaan yhtä jos toista yllättävää, joten ajattelin olla tällä kertaa varautunut. (En ollut.)

Lumi tien vieressä oli houkuttelevan näköistä. Jostain päähäni pälkähti ajatus. (Epäilemättä jokin suurempi voima vaikutti asiaan.) Metsän puhdas (lähes puhdas), jäljetön (jos ei lasketa jäniksen jälkiä) lumi houkutteli minua. Käännyin tarkastelemaan Onnia, joka kiinnitti huomionsa keltaiseen lumeen, nuuhkien innokkaasti minusta välittämättä. Katsoin taas koskemattomaan lumeen ja jalkani ottivat askelia kuin itsestään. Upposin lumeen ja huomasin samalla harmikseni villasukkieni kastuvan, lumen tulviessa kenkäni sisään. Onni nosti nenänsä keltaisesta lumesta ja tuijotti minua hämmentyneenä. – Tuonne? sen silmät viestittivät. "Totisesti mikä idiootti oletkaan..."

Itsepäisyyteni otti vallan pienessä mielessäni ja käännyin katsomaan koskematonta lunta, jalkani ottivat muutaman haparoivan askeleen lumen täyttäessä yhä pahemmin kenkäni. Tarvoin eteenpäin päättäväisesti, Onnin seuratessa huokaillen perässä. Lyhyine tassuineen se oli hukkua vähän väliä lumeen, yrittäessään loikkia mahdollisimman arvokkaan näköisenä jalan jäljissäni. Saimme aikaan mielenkiintoisen polun ja minä olin puhkoa silmäni erään puun hyökätessä kimppuuni. Uljaasti taistelemalla selvisin puusta hengissä ja vahingoittumatta, jos ei lasketa mukaan punaista naarmua silmäni alla.

Olimme edenneet lähes viisi metriä, kun kohottaessani katseeni näin läpäisemättömän puurivistön. Ne olivat hypänneet täysin odottamatta eteeni. Tie oli tukossa. Takanani tuleva Onni huokaisi raskaasti ja katsoi minua kulmiensa alta riiputtaen samalla murheellisen näköisenä päätään. – Etkö sinä koskaan opi? se tuijotti minuun alistuvan huvittuneisuuden vallatessa sen suloisen ruskeat silmät. Onni tapitti minua vielä hetkisen ja johdatti minut sitten itsekseen huokaillen pois kylmästä ja masentavasta lumesta.

Elämäntehtävän kohtaaminen

Näin jälkeenpäin tämä tapaus tuntui esinäytökseltä. Jossain siellä lumen keskellä Onnin karvaiseen päähän pälkähti ajatus. Ehkä se johtui kimppuuni hyökänneestä puusta tai ehkä se vain kuuli jonkun viestin tuulessa. Maleksimme taas polulla rutiininomaista aamutehtävää loppuun suorittaen, kun Onni kohotti päätään. Se asettui ylvääseen asentoon ja jäi kuuntelemaan (tai ajattelemaan). Katselin sitä avuttomana. Mielessäni vilahteli kauhun sekaisia ajatuksia jostain yllättävästä seikkailusta, joka mahdollisesti sieppaisi meidät taas kerran pyörteisiinsä. Onni asteli ylväästi luminiekan ääreen. Katselin sen toisella puolella olevaa lunta ja suunnattomia puita, ajatellen varsin maallisesti märkiä villasukkiani. Onni loikkasi lumeen korvat innosta hehkuen. Se kiiruhti eteenpäin täysin päinvastaisen oloisena kuin seuratessaan hiukan aikaisemmin minua samanlaisessa kylmässä, märässä lumessa, jossa ei näkynyt polun polkua. Seurasin sitä haistaen seikkailun ensi tuulahduksen.

Onni johdatti minua vääjäämättä eteenpäin lumisessa maastossa. Seurasin sen tekemää varsin hyväkulkuista uraa. Onni tiesi selvästi mitä oli tekemässä. Välillä se kuunteli ja eteni sitten taas hetken matkaa. Se tarkkaili kokoajan maisemia vihollisten varalta. Kiersimme erään puun kahdesti ja tulimme lumirotkon reunalle. Onni kuunteli ryhdikäs vehnäisen karvan peittämä, pitkulainen vartalo jäykkänä. Se kääntyi takaisin kuin sisäisen äänen käskemänä. Kiersimme taas puun. (Yllättävän mukava puuksi, ei hyökkäillyt kimppuun ja yrittänyt lyödä oksillaan.)

Yhtäkkiä Onni näki sen. Nuori koivu naureskeli edessämme. Onni tuijotti sitä valppaana ja syöksyi sen kimppuun. Ensin se iski puun juurelle, painaen karvaisen päänsä lumeen. Onni kohotti hiukan päätään, vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja työnsi uudelleen lumisen kuononsa lumen alle. Se tarkkaili kovasti nuuhkien puun juurta, ravisti sitten lumisen kuononsa vapaaksi valkeasta kylmyydestä ja iski hampaansa puunjuuresta lähtevään oksaan. – Elämäntehtävä, huusi äänetön metsä. Äänetön huuto värisi ympärillämme. Onni hyväksyi sen glennimäisellä vakaudellaan ja minä siristin kummastuneena silmiäni.

Ei ole aivan ensimmäinen kerta kun olen hiukan pihalla asioista. Onnin käydessä puun kimppuun terrierimäisen itsepäisyyden ja glennien hampaiden avulla, asia alkoi pikkuhiljaa valottua hämmentyneessä mielessäni. Onni, onneton kaivaja, oli aina osoittanut hämmästyttävää kiintymystä puihin, varsinkin oksiin. Sen elämäntehtävä, miehuuskoe ennen aikuistumista, oli puunkaato. Kun ajatus viimein aukesi minulle, astuin vähän syrjään katselemaan Onnin toimia. Enkä yhtään liian myöhään. Miettiessäni Onni oli vahvoilla hampaillaan nakertanut kolme puun oksaa jo irti ja iski juuri hampaansa puun runkoon. Se tarttui siihen väkevällä otteella ja kuulin kuinka terrierivaihde napsahti sen päässä päälle. Onni iski tassunsa päättäväisesti lumeen ja kiskoi puuta voimiensa takaa. Nytkyttäen sitä niin, että jos olisin seissyt siinä missä olin ennen siirtymistäni, olisin taatusti saanut heiluvista oksista naamani verille.

Puun kimpussa

Onnin voimat hupenivat ja sitä alkoi selvästi ärsyttää puun sitkeys. Se jätti juurilta nytkyttämisen sikseen ja iski uudestaan oksien kimppuun. Se yritti jopa kiivetä puun ohutta runkoa päästäkseen ylempiin oksiin käsiksi. Minä naureskelin lähistöllä epäkohteliaasti, mutta totuuden nimessä on sanottava että pitkärunkoinen, töppöjalkainen koira, jonka tassut ovat huomattavasti paksummat kuin ohut itsepäinen runko, on varsin huvittava näky. Onni mulkaisi minua ja iski sen jälkeen paljon korkeammalla sijaitsevaan oksaan kiinni kuin olisin ikinä uskonut. Tapellen, vahvojen hampaidensa ja silkan itsepäisyytensä ansiosta, se sai oksan katkeamaan.

Onni sai taivutettua itsensä jopa glenni-asentoon taistellessaan seuraavan oksan kimpussa. Glenni-asento on harvojen glennien osaama erityistaito. Ne osaavat lukita selkänsä ja pystyvät näin ollen istumaan suorien takajalkojen ja suoran selän muodostaessa 90 asteen kulman. Se on todella hienon näköistä ja toivoin enemmän kuin koskaan että olisin ottanut kameran mukaani. Terrieriystäväni sai tämänkin oksan katkeamaan ja pureskeli sen pieniksi palasiksi, syljeskellen halveksivasti palaset suustaan. Samalla se keräsi voimiaan viimeiseen koitokseen. Onni oli jo väsynyt, mutta se keräsi viimeiset voiman rippeensä ja iskeytyi taas puunjuureen. Puu heilui edes takaisin vinhaa vauhtia, Onnin kiskoessa sitä maasta voimiensa takaa. Taistelu oli hurja. Pieni koira kiskomassa isoa puuta juuriltaan. Elämäntehtävä virtasi Onnin suonissa kannustaen sitä kaatamaan puun. Valitettavasti puu voitti.

Onni irrotti lopulta hampaansa rungon alapäästä ja loi minuun lohduttoman katseen. Muistin kylmät nilkkani ja seikkailun maku alkoi muuttua puiseksi. Kotona olisi lämmintä, voisi juoda kupin kahvia ja vaihtaa kuivat sukat jalkaan. Puraisin huultani ja katsoin puuta tuijottavaa Onnia. – Voisimme jatkaa joku toinen päivä.. ehdotin nolona, koska halusin pelkurimaisesti perääntyä tästä kylmästä ja turhan märästä seikkailusta. Onni mulkaisi minua ja jatkoi puun tuijottamista. Se hyökkäili pari kertaa oksien kimppuun. Pilkkoi kaikki mahdolliset oksan rippeet pienen pieniksi palasiksi. Minä katsoin kaihoten kotiin ja epäseikkailunhaluisesti jalkani lähtivät vaeltamaan Onnin urheasti auraamaan uraa, kohti tietä, joka veisi meidät kotiin.

Kotiinpaluu

Onni loi vielä viimeisen silmäyksen puuhun ja löntysti sitten perääni. Se oli selvästi masentunut, vaikka halusi viimeiset ylpeydenrippeensä keräten kulkea yhä ensimmäisenä. Laahustaessamme kotia kohtia ja molempien mielet alkoivat kirkastua. – Kotona olisi kahvia, minun ajatukseni hehkuivat. Onni taasen löysi pari keppiä matkan varrelta ja tappoi ne pieneksi silpuksi. Se hyökkäsi vielä viattoman pensaan kimppuun, repien siitä muutaman oksan. Kotipolulla Onni oli jo iloisempi, tosin vähän väsynyt ja se haukkuen uhosi minua haastamaan sen leikkiin, näyttääkseen kuka täällä on pomo. Minun ajatukseni olivat niin kiinnittyneet kahviin, etten välittänyt siitä. Kotona tutkin Onnin mahdollisten taistelussa syntyneiden haavojen varalta. Löysin puunkappaleita, mutta Onni oli kuin ihmeen kaupalla säästynyt vammoitta tästä hurjasta seikkailusta. Nälkäisinä iskimme kumpikin oman aamiaisemme kimppuun, Onni nappuloiden ja minä kahvin, tallettaen samalla tämän suuren seikkailun, Onnin elämäntehtävän, mieliimme, voidaksemme joskus takkatulen ääressä ottaa sen taas esiin, kertoa ystäville, paisuttaa sitä ja ehkä joskus jopa luoda sille toisenlaisen lopun. Eihän loppujen lopuksi kukaan tiedä, pitikö Onnin todella kaataa se puu vai vain muotoilla se uuteen uskoon.

Kirjoitettu tammikuussa 2003